Haavat, jotka ulottuvat juuriin – älä ikinä hylkää mua

Vahvuus on joskus vain kuori. Se on keino selvitä elämästä. Selvitä siitä, mitä pelkää maailman eniten.

Ja mä oon ollut. Vahva. Aina. Mä olin jo silloin kun olin neljävee ja äitin ja isän liitto kärsi alkoholista ja väkivallasta. Puolustin iskää, joka oli kännissä, että isä ei satuttaisi äitiä, ei siskoa, ei mua. Ja jotta isä ei lähtisi. Jotta isä ei jättäisi. Yritin olla vahva, jotta me pärjättäis. Enemmän puolustin äitiä, koska en halunut, että äiti hajoaa. Yritin olla vahva, jotta me kaikki pärjättäis.

Vahvuus kulki siitä asti mukana. Kukaan ei pyytänyt mua olemaan, mutta se pieni tyttö ei osannut muuta. Rakkautta ei annettu, eikä näytetty. Mutta kun olin vahva, niin mä mukakannattelin kaikkia ja tein kaiken vähän helpommaksi. Ja kaikki oli vähän paremmin.

Isän ja äidin eron jälkeen mä jatkoin vahvana olemista. Asuin iskän kanssa mummulassa. Jos olin heikko, ja muhun sattui, niin se vähäteltiin penkin alle. Ei saanut näyttää tunteita, koska piti ymmärtää ja olla vahva. Tuntui, että aidon välittämisen sai vain silloin kun oli vahva. Ja aito välittäminen oli vain selkään taputus, niin sitä pitää, ei tarvii olla lapsellinen. Se oli sitä rakkautta mitä minä sain.

Isä oli ylpeä mies. Ja niin kovin hajalla. Tiesi sen itsekin. Ja siksi vähätteli mua, voimaannuttaakseen itseään. Ihmiset tekee hassuja asioita kun ne on rikki.

Äiti oli rikki. Ja kannatteli itseään miten kuinkin osasi. Mä olin vahva, annoin äidin selvitä. En pyytänyt päästä äisin luokse. Silti mä itkin itseäni uneen ikävöiden ja kaivaten. Miksi äiti ei hae mua täältä? Miksi äiti ei rakasta? Sanooko äiti, ettei huoli mua, sitä mä pelkäsin ja niin mä tunsin. Mä olin alle kymmenvuotias.

Vahvuuden aura

Mun vahvuuteni on aura, joka viehättää rikkinäisiä ihmisiä. Miltei aina on ollut niin. Ja mä viehdyn heistä. Rikkinäisistä. Mä rakastun rikkinäisyyteen. Koska se on sitä, millaisena mä olen oppinut rakkauden tuntemaan. Rikkinäisenä, välttelevänä, torjuvana. Nämä rikkinäiset ihmiset, jotka kipuilevat omia asioitaan ja koittavat vaan selviytyä, eivät kuitenkaan rakastu muhun. Eivät tietenkään. He eivät ole saatavilla, he ovat kylmiä ja pidättyviä. Ja mä annan heidän olla, koska tahdon miellyttää. Ehkä ne silloin ei jätä.

Ja todellakin, miksi rakastuisivatkaan minuun. Enhän päästä ketään sisälle. En oikeasti. En uskalla. Koska sisällä on jotain niin rikkonaista, jotain niin haavoittuvaa, että siihen ei saa koskea.

Ja mä ymmärrän. Nyt aika yhtäkkiä. Että mä en ehkä tunne itsekään rakkautta. En tiedä mikä on rakkautta. Olenko mä koskaan edes ollut rakastunut? Oikealla tavalla.

Lasi, joka hajosi

Mä kirjoitan nyt avoimemmin kuin ehkä koskaan olen tehnyt. Mun tarvii uskaltaa. Mä en ole nukkunut viime yönä, enkä kovin paljon edeltäneinäkään öinä. Muhun on sattunut.

Mutta nyt viime yönä kipu levisi kaikkialle. Sattui niin, että se oli fyysistä kipua. Kaikkialla. Ja mä aloin tajuamaan. Tajuamaan vihdoin miksi hajoan niin helposti, hajoan kun mut hylätään. Mä olen kuin lasiveistos. Upea, loistava ja näytän vahvalta. Mutta pienestäkin iskusta mä hajoan kappaleiksi.

Tällä kertaa hajosin siruiksi.

Kun koko elämänsä vahvana näyttäytynyt ihminen hajoaa, se ei ole kaunista katseltavaa. Se on itkua, kyyneleitä, paniikkia, ahdistusta, synkkyyttä, sekoamista. Mä olen hukassa. Mä tunnen olevani turvaton, täysin suojaton. Alaston. Yksin. Pimeässä. Mä tunnen olevani kymppivee, seiskavee, neljävee. Mä tunnen olevani se, jota ei kukaan rakasta. Vaikka tiedän, ettei se pidä paikkaansa. Tunne ja tieto ovat nyt kaksi eri asiaa.

Trauma

Mä vihaan sanaa tunnelukko. En tiedä miksi. Mutta mä ymmärrän, että mun haavani ulottuu mun perusjuuriin asti. Ja lapsuudessa saadut tunnelukot on mussa niin syvässä, että sieltä löytyy syy tähän rikkinäiseen ihmissieluun.

Mä olen koonnut itseäni monesti. Ja kertonut teksteissäni omia kipuilujani. Jopa sivunnut näitä tunnelukkoja. Mä olen luullut, että mä alan ymmärtämään ja että, paranen pala palalta. Mä olen ollut pystypäin ja uskonut omiin jalkoihini ja siihen, että ne kannattelevat mua nyt paremmin kuin koskaan.

Mutta ne ei kannatelleetkaan. Ei koska kävi juuri niinkuin kaikkein eniten pelkäsin. En tiennyt ja ymmärtänyt pelkääväni, mutta pelkäsin silti.

Ja mitä mä pelkään maailman eniten? Sitä, että mut hylätään. Sitä, että mua ei rakasteta. Sitä, että mä en kelpaa. Sitä, että mut torjutaan.

Mun olemassaoloani leimaa, kaiken sen itsevarmuuden keskellä mitä mulla kuitenkin on, arvottomuuden kokemus. Tunne, joka ilmenee nyt kipeästi uskomuksena mun omasta kelvottomuudesta.

Mä tiedän, että peittelen ongelmiani ja virheitäni ja välttelen niistä puhumista. En halua, en osaa, en pysty, ettei häpeän tunne valtaisi mua. Mä jotenkin aina pidän todelliset tunteeni ja ajatukseni salassa. Mä en vain halua myöntää muille olevani tunteellinen, haavoittuva, heikko ja tarvitseva ihminen. Ikään kuin mussa olisi sisimmässä jotain niin häpeällistä ja vastenmielistä, että se täytyy pitää piilossa.

Kehä, jota kierrän

Sillä hetkellä kun toinen rikkinäinen ihminen torjui mut, omien lukkojensa ja suojiensa takia, mä en enää vain jaksanutkaan. Mä en enää ollutkaan vahva. Mä väsyin. Ja mä luovutin. Ehkä tuo toinen rikkinäinen ihminen oikeasti olisi tarvinut halauksen ja sylin ja kuiskauksen, että mä oon tässä, en oo menossa minnekkään. Älä pelkää. Mutta mä en pystynyt. Koska mua oli satutettu niihin haavoihin, jotka vei sinne rikkinäiseen ihmiseen, joka oli kaiken sen kuoren alla, jonka mä olin itselleni uudestaan ja uudestaan rakentanut.

Mä olen viimeisen neljän vuoden ajan kiertänyt kehää. Samaa kehää. Kokenut uudestaan ja uudestaan samoja asioita. Ikäviä ja surullisia ja raskaita. Työssä ja ihmissuhteissa. Ystävä sanoi mulle surullisena ja välittävänä, että nyt Reetta mieti, mitä sun pitää tajuta itsestäsi.

Ja mä mietin. Mietin niin, että päähän sattui. Ja sitten sattuikin jo kaikkialle. Kaikki nuo jätetyksi tulemiset, tunnekylmyydet, vajavaiset ihmissuhteet. Toiset rikkinäiset ihmiset on vain vahvistaneet mun tunnelukkojani. Kerta toisensa jälkeen, kun olen luullut olevani vahvempi, mä olenkin kietoutunut syvemmälle haitallisen käytökseeni. Itselleni haitalliseen.

Mä sopeudun. Sopeudun siihen, mitä luulen toisen haluavan. Miellytän, jotta muhun miellyttäisiin. Näinhän mä toimin lapsenakin. Ja sillä mä itse aiheutan sen, etten osa olla aito. En näyttää kuka olen. Mä olen vain heijastuma jostakin, jota oletan toisen tahtovan. Ettei hän vain hylkäisi mua. Ja sit siinä käy just niin.

”Älä hajoa”

Mä sanoin viikko sitten, etten hajoa tällä kertaa. En nyt. Mä oon vahva, vielä vahvempi kuin ennen. Mutta mä en pystynytkään. Ja mua hävettää. Mulla on syyllinen olo. Kaikilla on meneisyydessään paskaa, ja tosi paskaa onkin, et sä Reetta oo sen kummempi. Itseä niskasta, älä uikuta. Toi on naurettavaa ja lapsellista.

Sanoin juuri nuo edellä mainitut sanat äsken ääneen ja sain vastauksen. ”Ei Reetta ei ne ole.” Ja mä tajusin, että mun pääni huusi ne isän ja mummun äänellä. Ja sain taas uuden vastauksen, ihmiseltä joka tuntee mut täysin, ”On väärin, että sä joudut tuntemaan noin. Ei se, että sä tunnet niin.”

Mun sisälläni on rikkinäinen lapsi, joka haluaa vain tulla rakastetuksi. Haluaa vain, että joku näyttää sen, eikä vetäydy, ei torju. Ja siellä sisällä on myös ne aikuiset äänet, jotka alistaa ja kaltoin kohtelee.

Ja nyt mä olen sekaisin. Täysin riisuttu. Suojaton. Surullinen ja synkkä. Heikko ja särkynyt. Toivoton. Mä olen neljä vee, joka kaipaa ihmistä. Kaipaa halausta. Kaipaa sitä, että joku tekee jotakin mun eteeni, osoittaa, ettei lähde minnekkään, olen mä sitten mitä olen. Mä itken ja makaan sikiöasennossa. Saan paniikkinkohtauksen ja ahdistun. En enää pärjää. En pysty. Mä olen rikki. Ja mulla ei ole enää yhtään keinoja miten suojata itseäni.

Mä en tiedä miten mä tällä kertaa menen huomiseen, en edes tiedä miten selviydyn seuraavaan tuntiin. Mutta niin mä teen. Koska en osaa mitään muuta. En osaa muuta kuin olla vahva.

 

You may also like

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *