Identiteetiltään Sinkkuäiti

Kyllä. Se olin minä. Sunnuntain Ilta-Sanomissa. Täysin itsekeskeisesti tässä oletan, että tietenkin kaikki on mut siellä nähneet.

Jos ette ole, syystä tai kymmenestä. Itsekeskeisesti laitan tähän linkin heti alkuun, jotta pääsette itseänne sivistämään mun viisauksillani.

Iltasanomien juttunen.

Jutun otsikko alkoi sanoilla sinkkuäiti Reetta. Olin saanut leiman. Joskin tässä kohtaa en voi ”syyttää” kuin itseäni. Sillä olenhan mä alaotsikoinut oman blogini sinkkuäidin blogiksi.

Ja ei, en ylipäätään pidä tuota leimaa, nimitystä, titteliä, mitenkään huonona. se ei omissa korvissani kaiu negatiivisesti. Vaikkakin tiedän, että on ihmisiä, jotka kokevat toisin. Vaan suotakoon se heille.

Sinkku, äiti, yksinhultaja, kaksinhuoltaja, yhteishuoltaja, eronnut, pariutunut, leski, avoliitossa tai siinä kuuluisassa monimutkaisessa suhteessa… Nämä ovat kaikki määreitä, joita annamme itsellemme ja toisillemme.

Ne selkiyttävät lähinnä toisille sosiaalista statustamme. Mutta eivät kuitenkaan kerro yhtään siitä keitä tuon määritelmän takana on.

Sinkkuäiti ei ole identiteettini.

Joskin kyllä identifioiduin sinkuksi, tällä hetkellä. Mutta se ei ole yhtä kuin identiteettini.

Tämä status on kuitenkin jokseenkin määrittävä. Yhteiskunnallisella tasolla ajatuksia, jossain kohtaa jopa tunteita herättävä. Lähes jokaiselle ihmiselle tulee tuosta määritelmästä mielikuva. Mielikuva, joka assosioituu henkilöön ja näin ollen muodostaa negatiivisen tai positiivisen kuvan jostakusta, jota et oikeasti edes tunne.

Itse sain tuosta edellä mainitusta lehtijutusta lähestulkoon vain positiivista palautetta. Joten turha nyt alkaa kuvitella, että nousin varpailleni ja alan tässä puolustella omaa maatani kirvein ja rynnäkkökiväärein. Koska en. Motiivini on toinen.

Ah. huomaan jaarittelevani. Vaikka ajatus oli puhua identiteetistä. Ja siitä, että mun identiteettini ei ole sinkkuäiti. Tai siis pelkästään sitä.

Identiteetti ylipäätään on jotakin, joka kuvastaa meitä, jotakin jota koemme olevamme. Se ei ole ikinä yksi asia. ei kaksi asiaa. Ei edes kymmenen asiaa. Se on satoja pieniä nyansseja. Yksityiskohtia. Joista osan osaamme nimetä ja osaa emme mitenkään.

Ehkä tästä syystä haluamme hyödyntää lokeroita. Olen sinkku, erityisherkkä, allergikko, olen äiti, olen isä, olen sisko, veli, kumppani, olen asiantuntija, insinööri, ekstrovertti, gluteenition, vegaani, blondi, brunette, ujo, parisuhteessa, laiska, saamaton, epäonnistunut, urheilija, sinnikäs, iloinen, optimisti, visuaalinen, olen rikas, rakas, köyhä, varas.

Jokainen näistä määrittää meitä. Ja ei kuitenkaan määritä. Yksi lokero ei ole totuus. Ei Silloin kun etsit ja mietit omaa identiteettiäsi. Eikä silloinkaan kun joku toinen määrittää sitä.

Oma identiteettimme muodostuu monesta asiasta. Se määritätkö sinä itse sitä, vai annatko toisten määrittää on vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi kiinni.

Sillä kyllä. Jokainen meistä muodostaa toisesta ihmisestä mielipiteitä. Joskus ne perustuvat yhteen sanaan ja sen assosiaatioon, joskus kokemusperäisiin asioihin, joskus vain fiilikseen. Ne voivat olla ihan mitä vain maan ja taivaan väliltä.

Mutta se. kuinka paljon sinä itse annat muiden määritellä sinua, on vain, ja ainoastaan, kuten sanoin, sinusta itsestäsi kiinni.

Mitä parempi sinun itsetuntosi on, sitä paremmin tunnet ja määrität itse omaa identiteettiäsi. Ja sanottuani tämän, haluan tavallaan heti kumota sen.

Koska ei sulla tarvitse olla hyvä itsetunto, jotta pystyt ymmärtämään itseäsi. Sitä kuka olet, millainen, miten, koska, kenen kanssa. Saatan jopa olla sitä mieltä, ihan oikeasti, että mitä heikompi oma itsetunto on, sen avoimempi on ymmärtämään itseään. Ymmärtämään omia heikkouksiaan, luonteenpiirteitään, epätäydellisyyksiään ja täydellisyyksiään. Omaa itseään, identiteettiään.

Ongelma vain on siinä, että ei ehkä hyväksy omaa identiteettiään sellaisena kuin se on. Ja siksi itsetunto on nollissa. Joskus, valitettavasti jopa pakkasen puolella.

Utopistisessa maailmassa kukin meistä hyväksyisi itsensä juuri sellaisena kuin on. Ja vielä utopistisemmassa maailmassa hyväksyisimme toisimme juuri sellaisena kuin olemme.

Utopia aina on jotakin saavuteltavan arvoista. Joskin matka sinne on aina pitkä, koska utopia muuttuu saman aikaisesti kuin yhteiskuntamme identiteetti.

Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Identiteestä vaikean tekee myös se, että se muuttuu alati. Oletko sitä mitä olit kymmenen vuotta sitten, viisi vuotta sitten… edes viisi minuuttia sitten.

Identiteetti kehittyy. Kasvaa, horjuu, hajoaa ja kasvaa taas uudelleen. Etsimme itseämme, löydämme, hukkaamme. Horjumme, koska toiset sitä tai toiset tätä. Opimme, uskomme, löydämme.

Identiteetti ei ole koskaan valmis. Joskin tietyt peruspilarit siinä pysynevät muuttumattomina.

Tuskin olen lopun ikääni sinkkuäiti. Ainakin toivon niin. Joten se määre identifioi minua vain hetkellisesti.

Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet sinkkuäitiyteni negatiivisesti, muuttanevat mielipiteitään minusta kun olen parisuhteessa. Mitä nuo mielipiteet sitten ikinä ovatkaan…

…nyt se on taas ihmisiksi, osaapahan taas arvostaa yhsteiskunnan normaaleja normeja, nyt se on onnellinen, nyt se saa, nyt se ei enää ole sitä tai tätä tai tuota mieltä….

Niin. Joo. Ainoa mikä muuttui on parisuhdestatukseni. En minä. Ei identiteettini. Ei kokonaan, ei lähimainkaan. Ainoastaan siltä osalta, että ruksitan ruutuun jotain muuta kuin naimaton tai eronnut.

Identiteetti on aiheena varsin laaja. Enkö usko pureutuneeni siihen edes pintaa myöten.

Annoin ajatuksen juosta. Kuten usein kun kirjoitan blogia. Haluan palata aiheeseen myöhemmin. Haluan jauhaa tästä jargonia, kuten eräs kommentoijani terävästi sanoi.

Joskin siinä tarvitsen teidän apua! Valistakaa mua. Kertokaa teidän ajatuksianne identiteetistä. Kertokaa kokemuksianne. Kysykää. Huutakaa, jos siltä tuntuu.

Statukseltaan sinkkuäiti kuittaa ja lähtee märehtimään maanantai-illan identiteettiään.

You may also like

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *