Itku pitkästä itsevarmuudesta

Mä itkin tänään töissä. Tai no, tirautin muutaman kyyneleen. Tirautin ne, koska tuntui niin hyvälle. Pirun hyvälle.

Haiskahtamatta itsekehulle, sanon tämän itsevarmasti. Tunsin ansainneeni hyvän olon.

Väsymys ja epävarmuus, jotka syntyi hiljalleen työuupumuksen ja kaikennäköisten koetinkivien lopputulemana, kaatoi mut sänkyyn menneen kesän lopulla. Itsevarmuuteni oli yhtä kuin olematon. Riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunne niin työelämässä kuin kaikessa muussakin, teki musta yhdessä paniikkikohtauksessa epävarmuutta ja pelkoa täynnä olevan ihmisraadon.

Raadon, joka kyllä luotti itseensä, mutta ei uskonut, että muut tekevät niin.

Raato.

Vaati aimo määrän rohkeita ymmärryksiä, kannustavia sanoja, nukahtamispillereitä, ystäviä, terapeuttisia kirjoja ja ihan vaan sisseyttä ja sisua, jotta pystyi alkaa valamaan itseensä itsevarmuutta, jonka muut olivat nakerrelleet päivälliseksi. Pienin askelin. Ajan kanssa. Ymmärryksen ja oivalluksen kautta.

Pariskunta, joka ilmaantui tänään yllättäen mun työpöytäni ääreen lateli pitkän tovin kehuja. Siitä kuinka hyvin olin tehnyt työni. Kuinka hyvin olin suunnitellut, ohjeistanut, ottanut asiakseni. Kuinka hyvin kaikki oli toiminut. He hymyilyivät mun korviin asti ulouttuvalle hämmentyneelle hymylleni ja valoivat muhun varmuutta isolla rautaisella lapiolla. Sillä samaisella rautalapiolla kun mua oli vielä vuosi sitten hakattu niin varpaille kuin sormillekin, niin tämä, tämä loi uskoa itseeni. Niin, että itkin. Onnesta.

Liian harvoin sitä tulee miettineeksi, kuinka pienestä meidän itsevarmuutemme on kiinni. Kuinka helppo se on romuttaa ja kuinka hemmetin vaikea rakentaa. Yksi väärä sana tai teko tai tekemättä jättäminen, saattaa kylvää epäilyn siemenen itsevarmimmankin ihmisen mieleen.

Itsevarmuus kun ei ole itsestäänselvyys.

Näin kasvattajana, vanhempana lapsilleni, joudun silloin tällöin muistuttamaan itseäni siitä kuinka puhun heille. En halua olla oma narsisitinen mummuni, jolle en koskaan riittänyt. En halua olla alkoholistinen isäni, joka tuhahtelullaan vesitti kaiken lapsen tahtoni. Mutten halua olla myöskään se ihminen, joka jopa valheellisestikin kannusti mua, että olen järkyttävän hyvä kaikessa mihin ryhdyn. Koska en ole. Ei ole itsevarmuutta olla kaikessa hyvä. Itsevarmuutta on myöntää, ettei ole, se paras tai osaavin. Tämän viestin haluan antaa lapsilleni. Haluan ilmaista itseäni niin, että kehun ja kannustan ja myös rehellisesti sanon, että hei kaikessa ei voi olla hyvä, ja se ei haittaa, koska missään nimessä ei tarvitsekaan olla.

Koitan muistaa myös välillä kehua vähän itseäni siitä, kuinka hyvä äiti mä olen. Ja muistuttaa, ettei siinäkään voi olla täydellinen. Koskaan. Kukaan.

Tyttöystävänä mä olisin varmasti yksi skitsofreeninen tapaus. Yhtä aikaa järjettömän itsevarma nainen ja samalla epävarmoja sivulauseita viljelevä tyttönen. Mä tykkään susta, paljon. Sanoisin. En odota, että saisin siihen vastausta, mutta jos en sitä kuulee, tunnen kuinka itsevarmuuttani alkaa nakertaa pieni jäytävä takaraivoeläin. Toisena hetkenä se on ihan fine. Toisena tekis mieli huutaa, että miksi sä et enää rakasta mua. Ja tällä ei ole mitään tekemistä hormonien kanssa. Se on vain ihan perus itsevarma/epävarma asetelma, joka meistä kaikista löytyy.

Silloin tällöin on ihan jees välillä kehua itseään siitä kuinka hyvä tyttöystävä on.

Unohtamatta tietenkään kehua kumppania! Koska voitko olettaa, että hän kehuu sua, kannustaa sua, edes rakastaa sua, jos sä et tee itse niin. Kaksisuuntainen tie katsos.

Itsevarmuus on tavallaan välinpitämättömyyttä epävarmuutta kohtaan. Ja oikean tasapainon löytäminen vaatii nuoralla tanssia. Sillä epävarmuus ei ole pelkästään huono asia. Se saa meidät kysymään kysymyksiä. Se saa meidät kuuntelemaan intuitioamme. Se nostaa ihokarvat pystyyn kun jokin uhkaa. Varoittaa vaarasta ja siitäkin, että kumppani pettää. Itsevarman on syytä osata kuunnella epävarmuuttaan. Ja epävarman, totta hitossa opetella itsevarmuutta. Vaikeaa, kyllä! Ehdottoman tärkeää, kyllä!!

Miten sitä itsevarmuutta sitten voi opetella?

Valitettavasti mulla ei ole tyhjentävää, eikä ainakaan yksiselitteistä vastausta. Koska jokaiselle se on eri tavalla oman epävarmuuteensa syiden ymmärtämistä. Omien traumojensa kohtaamista. Oman riittämättömyytensä hyväksymistä.

Mun mielestä, itsevarmuudessa on tärkeintä aitous. Olla aidosti sinä. Sellaisena skitsofreenisenä sekavana kimppuna kuin olet. Kuin minäkin olen. Olla rehdisti epävarma. Olla rehdisti osaamaatta. Ja uskaliaasti kertoa jos osaat, sekä uskaliaasti tehdä se. Kertoa se mitä aidosti tunnet. Kehu vähän. Kritisoi vähän. Kannusta. Itseäsi. Ja muita.

Ei se helppoa ole. Tiedän! Täällä puhuu kuitenkin nainen, joka on vasta uudestisyntyneen itsevarmuuden alkumetreillä.

Tänään oli hyvä päivä. Mua on kehuttu ja mua on kannustettu. Mun Blogini tuli tänään liveksi kaksplus ammattibloggaajien satumaiseen joukkoon. Kotimatkalla autossa nauroin ääneen, hymyilin höyrähtäneesti ja saatoin säikäyttää katua ylittäneen mummelin, koska hymyni muistutti varmasti hulluutta.

Nyt hullusti juhlin tätä kaikkea menemällä nukkumaan ajoissa. Onnellisena. Ja vähän enemmän itsevarmana.

 

 

You may also like

1 kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *