Jättämisen suloinen vaikeus

Jättäjä on vaikea olla.

Parisuhteen ollessa ehtoon puolella, saattavat suhteen molemmat osapuolet haluta omille teilleen. Ja se on ihan ok, mutta silloin jomman kumman on vain aukaistava suunsa ensiksi. Se kumpi sen tekee on jättäjä, joutuu kantamaan sen leiman. Toinen saa puhtaan omantunnon.  Useammin kuitenkin vain toinen haluaa lähteä, elämä kun ei ole aina reilua. Jättäminen tällöin voi olla jopa tuskaista.

Olen itse syyllistynyt joskus siihen, että yritin saada kumppanin jättämään mut. Olin niin helvetin raukka, etten uskaltanut itse avata suutani. Jäytävä tilanne. Jokainen ajatus toi huonon omantunnon, jokainen paskamainen teko vielä enemmän. Jokainen ärhentely ja äyskäisy. Silti tein niin, koska toivoin, yritin, että kyllä se kohta se toinen kyllästyy ja jättää.

Tästä toiminnasta moitin itseäni yhä. Kuinka sitä ihminen voikaan käyttäytyä typerästi. Lapsellisesti.

Ja kyllä. Ennen pitkää mies jätti mut. Kyllästyi kusipäiseen käytökseen ja kiikutti kihlasormuksen baarin tanssilattialle, istutti sen avoimelle kämmenelle ja totesi, että ole hyvä. Puhdasta omaatuntoa en kuitenkaan saanut. Sain sen mikä mulle tuollaisen käytöksen kiitokseksi kuului.

Järjettömän paskan fiiliksen.

Ei se silti jättämisestä jatkossa tehnyt yhtään sen helpompaa. Vaikka tiesi, että kusipäisyys toista kohtaan on paskamaista. Mutta sen verran se jäyti, että sittemmin olen saanut suuni auki. Paskamainen olo, joka jättämisestä tulee on kuitenkin pienempi paska kuin kusipäisyys.

Mä olen ollut suhteen jättäjä ja jätetty, kerran pettäjä ja useasti petetty. Mä olen ollut kolikon kääntöpuolella ja ollut se, joka on ymmärtänyt toisen perseilyn motiivit. Sen, että toinen vaan haluaisi lopettaa suhteen, mutta on vellihousu, niinkuin minäkin kerran, ja tehdä musta jättäjän. Jästipäisyys on yksi mun luonteenpiirteitäni, joten olen saattanut silloin pysyä suhteessa ihan kakkamaisuuttani. Jos haluat lähteä, niin sitten sanot sen itse. Mä en aio lähteä arvailemaan, enkä aio lähteä anelemaan, enkä hemmetti vieköön rikkomaan itseäni sen takia, että yrittäisin muuttaa sun mielesi. Enkä aio ääneen lausua sanoja, jotka sen toisen kuuluu päästää suustaan.

 

Jätettykin on vaikea olla. Tottakai.

Koska sydänsurut.

Ja joskus vääristynyt ylpeys. Muahan ei jätetä.

Joskus se, että toinen jättää, kirpaisee niin kovaa, että tekee typeryyksiä. Kiristää lapsilla, rahalla, unelmien rikkomisella. Uhkailee, valehtelee ja mahdollisesti menettää omanarvontuntonsa täysin ja alkaa tekemään myöhemmin kaduttavia noloja tekosia. Eräs tyttönen aikoinaan soitti exälleen harrastaessaan seksiä uuden kumppaniehdokin kanssa. Muka vahingossa. Tällainen hakemalla haettu mustasukkaisuus kun vaan yleensä toimii ihan toisinpäin kuin sen tekijä olisi sen halunnut toimivan. Ja alkaa hävettää jälkikäteen. Ainakin pitäisi alkaa.

Jättämisellä uhkailu onkin sitten ihan oma lukunsa. Siinä kohtaa kannattaa alkaa vaan juosta karkuun.

Jos rakkaus loppuu, koita löytää itsestäsi vahvuus kertoa se toiselle. Ota vastaan toisen suru rehellisesti. Kestä kyyneleet, kestä kysymykset. Ja pysy kannassasi, jos rakkautesi ei vain enää ole mahdollinen. Älä vedätä, älä anna turhaa toivoa.

Jos rakkaus loppuu ja sut jätetään, sure, puhu, kysy. Anna itsellesi aikaa parantua. Ja koeta miettiä ainakin kahdesti ennenkuin lähdet typeryyden tielle. Vaikka tuolloin onkin ihan ok vähän nolata itseään joskus. Rakkaus aiheuttaa sellaista.

Mutta jos kumppanisi lähtee sille tielle, että uhkailee sua jättämisellä, hän ei ehkä oikeasti osaa rakastaa. Hän haluaa vain omistaa.

Silloin on ihan sama kuka jättää, koska tällaisen rakkaussuhteen ei kuuluisi olla. Kukaan ei voi koskaan omistaa toista ihmistä.

Minä en halua enää ikinä jättää, enkä enää ikinä tulla jätetyksi. Mutta olen valmis ottamaan sen riskin. Koska rakkaus.

You may also like

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *