laiska on hyvä olla

Iskä sanoi kerran, että hän alkoi voida paremmin kun myönsi itselleen, että on laiska.
Kysyin miksi, johon iskä tokaisi, että kun ymmärtää, että on perusluonteeltaan laiska, ei siitä ota enää stressiä.

Mä olen laiska.

Harva sitä musta uskoo, koska saan aikaiseksi niin halutessani, mutta oon mä. Ja myönsin sen itselleni, kuten iskä. Mutta en alkanut voida paremmin.
Ainakaan juuri sillä hetkellä.
Koska en täysin ymmärtänyt mitä iskä tarkoitti.

Ymmärränkö nyt? Tuskin. Koska en oikeastaan ole ihan varma oliko iskällä mitään pointtia koko jutussa. Kunhan antoi älykkään filosofiselta kuullostavia tekosyitä omalle laiskalle olemiselleen.

Silti. Se jäi mulle mieleen. Koska tahdon uskoa, että iskä oli jonkin jäljillä.

Viime syksy oli mulle rankka. Kävin pohjamudissa. Tosi syvällä. Juttelin terapeutin kanssa ja olin sairaslomalla. En syönyt mitään ja pesin hampaat kerran viikossa. Niin syvällä mä olin. Ryvetyin. Ja annoin itseni ryvettyä. Nukuin enemmän kuin koskaan, ja silloin kun en nukkunut, makasin sohvalla ja tuijotin kattoa.

Mutta se ei ollut laiskottelua.

Ei todellakaan. Keho kävi ylikierroksilla. Sen lisäksi, että mun käteni tärisivät koko ajan, koko kropan säestäessä tutisemalla kuin haavan lehti syksyisessä viimassa, mun lauseeni oli sekavia, sekavampia kuin yleensä, ja vibramaisten äänihuulien kautta tulevia vapisevia sanoja.
Mun pääni. Sen kovalevy oli täyttynyt, mun sydämeni läikkyi yli. Ei kuitenkaan vaaleanpunaisia rakkaudentunteita, vaan surua, ikävää ja pettymyksiä, traumoja ja pahaa oloa.

Päätin buutata itseni. Formatoida kovalevyni. Ja poistaa Tinderin. Annoin hiljalleen sen kaiken työstressin, sydänsurut, elämän esteet, traumat ja anteeksiantamattomuuden itseäni kohtaan valua musta ulos. Tuijotin sitä kattoa niin tiiviisti. Ihan kuin siellä olisi ollut vastauksia.

Ei siellä kuitenkaan ollut.

Keksin ne ihan itse. Ennen pitkää. Yhtään kunniaa viemättä ihmisiltä, jotka silloin suostui kuuntelemaan mun rikkinäistä levyä, jolla soi samat ihmetykset ja voivotukset ripiittinä.

Ja tadaa.
Vastaus oli myöntää itselleen, että on laiska.
Kuten iskä sanoi.

Ja laiska tässä kohden ei välttämättä tarkoita juuri nimenomaan laiskaa. Kokisin sen ennemminkin synonyyminä asialle, josta et välttämättä pidä itsessäsi. Piirteestä, jota et arvosta. Jota et ehkä edes halua olla. Asiaksi, jota tunnut jokaikinen kerta selittelevän ystäville ja tuntemattomille, että en mä sellainen tai tällainen yleensä ole.

Kaikki lähtee siitä, että myönnät olevasi laiska. Myönnät, että olet jonkinlainen. Myönnät, että sussa on piirre, jota et ikinä myöntäisi ääneen.

Jos tuntuu liian häijyltä myöntää sitä koko maailmalle, niin myönnä edes itsellesi.

Mä myönsin, että mä en ollutkaan enää vahva. Olin ollut 43 vuotta. Tai ainakin yrittänyt. Ja kun myönsin tämän, ensin vain itselleni, oivalsin samalla, että olin ollut vahva, koska kaikki piti sitä mussa jotenkin erityisen hienona ja arvotettavana luonteenpiirteenä. Yritin olla vahva, ja olin vahva, koska sille jalustalle mut oli laitettu. Minä mukaan lukien.

Mä myönsin itselleni, että kaipasin rakkautta pakonomaisesti. Myönsin, että etsin rakkautta, en ihmistä.

Mä myönsin itselleni, että tein kaikkeni, vapaapäivillä ja lomillakin, työssäni, koska halusin olla korvaamaton. Halusin osoittaa, että musta on tähän, ja enemmän.

Mä myönsin itselleni, että yritän väkisin olla superäiti, joka jaksaa ja osaa ja on paras, vaikka elämä muksii nyrkkeilyhanskoin.

Yritin olla joku, jonka ajattelin olevan parempi, viisaampi, kauniimpi, hauskempi.

Ja kun myönsin nämä asiat itselleni, aloin voida paremmin.

Sillä ymmärrystä seuraa usein oivallus.

Oivalsin olevani laiskan lisäksi, korvattava töissä. Ja se vapautti mut melkoisen suuresta paineesta. En tiedä miksi. En ainakaan osaa selittää sitä. Ainakaan niin, että kovin moni ymmärtäisi.
Oivalsin, että kaipuuni rakkauteen täytyy pitää sisällään ihmisen, joka on sen arvoinen. Oivalsin, että oikea kysymys ei ole se, että sovinko minä hänelle, vaan se, että sopiiko hän minulle. Oivalsin, että en halua ihmistä, joka rakastaa ihannekuvia, vaan ihmistä. Oivalsin, että haluan tehdä samoin.
Oivalsin, että lapseni rakastavat mua silloinkin kun en ole paras äiti, kun en jaksa, kun en osaa, ja silloinkin kun menetän hermoni. Oivalsin, että olemalla viisaampi, kauniimpi tai hauskempi en ole parempi versio itsestäni. Oivalsin, että silloin en olisi minä.

Ja oivallusta seuraa oppiminen.

Sillä tiellä täällä ollaan.

Laiskan tiellä.

 

You may also like

1 kommentti

  1. Hienoja oivalluksia. On mukava huomata, että sinun ei TARVI olla korvaamaton jotta riität. On hyvä pystyä huomaamaan, että riität sellaisena kuin olet. Myöskään virheet, jotka jotkut työnantajat työkaverit ja varsin usein ex puoliso sinulle latelee, ei välttämättä ole sinun virheitä. Ne on asioita joita he haluat sinussa tavoitella. Ihannekuvia. Riittää kun olet ihminen, jonka voit itsellesi myöntää, laiska. Ole aito laiska vahvuuksine ja heikkouksineen. Silloin vain voi antaa aitoa itseä töissä, ystävyydessä ja rakkaudessa. Silloin on kaikilla helpompi elää ympärilläsi ja sinulla on vapaa ympäristö elää. Be Happy.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *