Liian kiltti

Moikka. Mä oon Reetta ja mä olen liian kiltti.

Sellainen mä olen. Ja se ei aina välttämättä ole kivaa.
Itse asiassa se on joskus ihan perseestä.
Mutta sellainen mä olen.

Mä ymmärrän ja koen ja kannan ja kannustan. Ja välillä kysyn, miksi mun pitäisi.
Jo lapsena mä tein niin. Johtuiko se silloin siitä, että mun tarvitsi. Vai koinko niin, että muut ajatteli, että mun tarvitsee. Mä olin kaikkein puolella, kannoin kaikkia sen sijaan, että olisin miettinyt miltä musta tuntuu ja ollut vain lapsi, joka itkee ja kiukuttelee ja voi pahoin, koska on pahaolo.
Koska muilla oli pahaolo, mulla ei voinut olla.

Mä usein mietin, myös tätä blogia kirjoittaessani, että mitä mä voin sanoa. Etten loukkaa ketään. Etten satuta ketään. Että minusta pidettäisiin. Mä suodatan. Kerron paljon sanomatta kuitenkaan mitään. Olen liian kiltti.

Mun on erityisen vaikea satuttaa ketään. Mä en halua tehdä niin. Mun on todella vaikea suuttua kenellekään, koska en halua tehdä niin. Ja jos teen niin, mulla on hyvin voimakas tarve saada toinen ymmärtämään se miksi tein niin, koska en halua loukata ketään. Ja miksi mä toimin näin?

Se onkin se kysymys, jonka äärellä olen nyt.

Kun mä olin lapsi. Mä asuin isäni kanssa. Isä oli, ja on, alkoholisti. Tosi kiva ja lempeä ja rakastava, mutta alkoholisti, ja hyvin ylpeä ja hyvin rikkinäinen mies. Mutta iskä oli iskä. Ja rakas. Mä kaipasin huomiota ja hain sitä. Koska mä en saanut sitä olemalla lapsi ja tytär, saatoin tehdä sitä väärin keinoin. Tai oliko ne vääriä, tuskin. Ne oli ainoita, joilla sain huomiota.
Ja se huomio, jonka sain oli se, että iskä totesi muiden kuullen, että toi meidän Reetta nyt on tommonen. Jos paikalla oli mun sisareni, joka oli isän mielestä maailman kaunein ja ihanin ja kiltein ja fiksuin, niin isä aina minulle kertoi, minuun kohdistettu huomio oli olematonta. Ja sain sitä vain olemalla jotakin muuta kuin kiltti. Ja silloin huomio, joka kohdistettiin minuun oli se, että iskä sanoi sisarelleni, että eikös toi meidän Reetta ole vähän tyhmä.
Aikuisiällä, viimeinen kerta kun isä sanoi minulle ikinä noin, tapahtui autossa. Minä ajoin, isä oli kännissä ja mä pistin iskän pihalle autosta. Ensimmäinen kerta mun elämässä kun tein isää kohtaa jotakin, jolla en hakenut huomiota enkä yrittänyt olla liian kiltti.

En voi lähteä väittämään, että se olisi ollut elämässäni jotenkin kääteentekevä hetki, koska ei se ollut. Mutta iskä ei koskaan enää sen jälkeen ole sanonut mulle mitään sellaista.

Yhä edelleen mä olen liian kiltti.
Ja mä haluan nyt selventää, että liian kiltti pitää tässä kohtaa terminä sisällään paljon muutakin kuin pelkän kiltteyden. Se tarkoittaa vahvuutta, pärjäämistä, empatiaa, sympatiaa, hyväksymisen hakua, hylkäämisen pelkoa, epävarmuutta, yrittämistä, sinnikkyyttä, välittämistä, todistamista, rakkautta, pelkoa, anteeksi antamista, ymmärtämistä, saatavilla oloa.

Missä kohtaa mä alan olemaan kiltti itselleni?

Että kepeää torstaita teillekin.

You may also like

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *