Nainen, jonka mies tahtoi omistaa

Miksi sä et ottanut sitä, joka rakasti sua? Kysyi ystävä.

Koska se, joka rakasti mua viimeksi, halusi myös omistaa. Ihan kuin olisin ollut jotakin omistettavaa.

Kyllä. Hän sanoi kauniita sanoja. Hyväili katseillaan ja kosketuksellaan. Mutta alkoi sitten ladella sääntöjä. Kyseenalaistaa normaalia käytöstäni. Mun olisi pitänyt olla hiljaa. Pitää hänestä kiinni koko ajan. Ja ehkä kysyä lupa saanko puhutella ystäviäni.

Ehkä silloin hän olisi ollut tyytyväinen. Olisin ollut vain hänen. Räiskyvä ihminen. Vain hänelle. Hauska ja lämmin. Vain hänelle. Välittävä ja empaattinen. Vain hänelle.

Enkä saanut olla koskaan oikeassa. Tai jos olin, hän oli enemmän oikeassa. Koska hän oli Mies. Ja suhde on jotakin sellaista, missä tykätään, rakastetaan yhtä paljon, mutta nainen on lortto, jos ei ole hiljaa ja kotona.

Lähdin suhteesta. Se kesti kolme kuukautta. Se lähteminen. Koska lasken siihen mukaan jokaisen viestin, jonka häneltä sain eroilmoitukseni jälkeen. Lutka. Huora. Kusipää. Niissä luki. Rakastin sua, saatanan petturi. Hän kirjoitti. Ja seuraavana päivänä soitti ja pyysi anteeksi. Ei tarkoittanut. Oli vain mies, johon sattuu.

Halusi mut takaisin. Halusi saada kaiken toimimaan. Ja oli olemassa hetki, öinen ja yksinäinen, jolloin annoin hänelle yhden mahdollisuuden. Sanoin, ettet voi olla tätä. Tuollainen. Omistaa. Olla mustasukkainen. Hän sanoi ymmärtävänsä. oppineensa. Puhelu kesti kolme tuntia.

Puhelun lopuksi sanoin, että menen viikonloppuna auttamaan ystävääni muutossa. Hän ei uskonut. Väitti, että lähden baariin kuitenkin. Sanoin, ei. Ja hän sanoi, että menet kuitenkin.

Puhelu loppui riitaan. Hän riiteli. Ja minä olin hiljaa. Olin vakuuttunut, että ei enää. Kaikki rakkaus oli loppunut. Muuttunut viimeisten lauseiden myötä inhoksi. Olin taas lutka. Itsekäs nainen. En kuulemma ansainnut häntä.

Kaksi kuukautta tuon kolmen kuukauden eroprosessin jälkeen tuo mies oli mennyt naimisiin. Facebook kertoi. Hän löysi ilmeisesti naisen, joka suostui olemaan hiljaa. Tai naisen, joka ei vielä tiennyt kenen kanssa oli nainut.

En tiedä kuka tämän miehen rikkoi niin, ettei hän luottanut rakkauteen. Ettei hän luottanut kumppaniinsa. Kuka särki hänet niin, että jokapäiväinen yltäkylläinen vakuuttelu ja todistelu oli ainoa keino todistaa rakkaus…

Onko rakkaus jotakin, joka tarvitsee todistaa?

Ei. Ei mun mielestäni. Se tunnetaan. Se sanotaan. Se koetaan. Se on katseissa. Kosketuksessa. Sanojen välissä. hiljaisuudessa. Huokauksissa.

Se on luottamusta. Välittämistä. Haluamista. Koskettelua. Ihailua. Naurua. Hymyjä. Ja kyllä, myös mustasukkaisuuden hetkiä. Mutta sellaisia hellyyttäviä. Ei omistavia. Koska rakkaus on myös epävarmuutta. Tietenkin. Kun välität toisesta niin kovaa, ettet halua menettää sitä, niin toki mukana tulee hetki pelkoa. Epävarmuutta. Ethän mene, koskaan. Ajatuksia.

Mutta se ei ole omistamista. Se on rakkautta. Se on sitä, että haluat toisen katsovan sua silmiin ja sanovan, että olet ihana. Olet kaunis. Olet seksikäs. Se on sitä, että kun toinen lähtee ystäviensä kanssa, niin sanot pidä hauskaa ja halaat kun toinen könyää kainaloosi viinalta tuoksuen. Tai heräät aamuyötä kolinaan ja viet viltin hänen päälleen, kun toinen on sammunut eteiseen.

Joten ei. Mua ei voi omistaa. Mut voi saada. Kokonaan. Olen sun. Mutta en sun. Haluan, että sä olet mun, mutta en aio omistaa.

Yksikään ihminen ei ole omaisuutta. Muista se. Sinäkin, joka kamppailet suhteessa, jossa toinen tahtoo omistaa.

Sä voit valita! Valitse itsesi!

 

You may also like

3 kommenttia

  1. Voi Reetta Reetta, miten oikeaan osuit..jokainen sana tarinassasi kimpoili pääkoppani sisällä osuen ja viiltäen mennessään.. niin totuushan sattuu, sanotaan. Minäkin lähdin jo kerran ja vannoin, etten enää koskaan palaa takaisin. Tunsin itseni vapaaksi, kauniiksi, suureksi ja voimakkaaksi. Katkenneet siipeni alkoivat kasvaa takaisin hitaasti ja varmasti. Sitten tein sen virheen, että luotin lupauksiin ja kauniisiin sanoihin ja menin takaisin. Lupasin yrittää vielä yhden kerran. Siellä minä nyt olen, samassa rakkauden vankilassa, josta jo kerran pakenin. Hän on niin hyvä mies, uskollinen ja ahkera ja rakastaa minua kovin, uskottelen itselleni joka päivä. Sydämeni silti tietää, että rakkauteen ei kuulu omistamista, omimista, ripustautumista, syyllistämistä, kontrollointia, eikä vahtimista. Jos aidosti rakastaa, antaa toiselle tilaa ja oman elämän. Se, että joka päivä ahdistaa, kertoo kyllä selkeästi, ettei kaikki ole kunnossa, niistä kaikista vakuutteluista huolimatta.

    1. Sun tarinasi on viiltävä. Sattui lukea. Mä toivon, että sä löydät itsestäsi voimia lähteä tuosta suhteesta. Samalla tietäen, että ei sitä niin van tehdä. Mutta koita oikeasti kaivaa itsestäsi sisukkuus, itserakkaus ja itsearvostus, ne viimeisetkin rippeet ja lähde tuosta suhteesta. On pelottavaa olla sen jälkeen yksin. tiedän. Mutta ne siivet alkaa kasvaa taas. Usko pois! Sydän.

  2. Kirjoitat Reetta hyvin ja tärkeistä asioista. Näin miehenäkin nämä antaa paljon pohdittavaa. Vaikea käsittää tuollaista omistamisenhalua. Parisuhteessa ei saa kahlita toista vaan yhdessäolo perustuu luottamukseen ja lempeyteen. Siihen että yhdessä on helppo olla ja erillään myös hyvillä mielin. Jutun lopussa kuvailet kauniisti oikean parisuhteen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *