Pitäis päästä treffeille

Olen lomaillut tässä muina naisina tämän viikon.

Nauttinut torkuttomista aamuherätyksistä, iltaisin lasillisesta viiniä, ja kevään merkeistä, niin ulkona kuin mussa itsessäni.

En ollut tehnyt lomasuunnitelmia. En sellaisia virallisia, että tätä nyt teen lomallani ja tuota ja sitten menen viikonlopuksi kylpylään. Ajattelin vain olla, ja tehdä juuri sen mikä tuntuu hyvältä. Ja niin on tullutkin tehtyä.

Esimerkiksi kävin juuri lounaalla parhaan ystäväni kanssa ja sen lisäksi, että arvostelimme kuivakkaa lohilounasta ja vatvoimme elämää ja sen kummallisuuksia, puhuimme miehistäkin.

Mulla ei ollut paljoa kerrottavaa, koska en ole hetkeen treffannut. Ketään. Hyvä niin. Vai voiko sanoa treffeiksi sellaista, että tapaa ihanan ihmisen, jonka kanssa treffaili yli puoli vuotta sitten? Jos se lasketaan. Niin siltikin siitä on jo tovi.

Varmaankin vaikutti asiaan se, että suljin Tinderin. Eipä ole sen jälkeen kukaan pyydellyt treffeille. Ja se on vapauttavaa. Tai no, on saattanutkin. Instagram kun kuulemma on nykyään uusi Tinder. Mulla on siellä noin 20 yhteydenottopyyntöä, joita en ole vilaissutkaan. Ehkä siinä pelossa, että siellä on taas yksi niitä kuvia, joissa mieskalleuksia esitellään mulle kuin palkintohevosta.

Mutta kevät. Toisaalta tekisi mieli treffeille. Ihan vain kaipaa välillä sitä tunnetta. Se on kuitenkin omalla tavallaan kutkuttavaa ja jännittävää. Se sellainen, että viestitään ja opitaan toisesta kaikkea uutta. Puhelimen kilahtaessa toivot, että se olisi hän. Tunnet hymyileväsi kun se on. Toivot, että nähtäisiin pian. Ja tiedät, että hänkin ajattelee samoin.

Lopetin treffailun, koska en enää kokenut tuota tunnetta. Sitä, että olisin enää tiennyt ajatteleeko hän samoin.

Yhdeksät treffit viimeisen kahden vuoden aikana. Seitsemät niistä päätyivät (muutaman deittikerran jälkeen) lopputulemaan, etten enää tiennyt haluaako hän. Siis tavata minut vielä uudestaan. Viisi kertaa annoin itseni valua tilaan, jossa koin, että mun pitäisi jotenkin vakuuttaa toinen siitä, että hän haluaa, koska itse hän ei sitä tiennyt, tai ainakaan suoraan myöntänyt. Viisi kertaa epäonnistuin.

Ja se on ihan hemmetin raskasta. Puhumattakaan siitä, että se on myös aika vinksahtanutta. En enää halua olla tilanteessa, jossa koen, että minun pitää puhua toinen haluamaan mut. En halua, enkä aio. Haluan miehen, joka tietää haluavansa mut. Ja päinvastoin, sanomattakin selvää.

Miksi mä sitten tein niin aiemmin? Tietenkin, koska ihastuin, osaan hyvin paljon, osaan pikkiriikkisen. Ja yhteen rakastuin. Tietenkin halusin ajatella, että mä olen juuri se kenen kanssa hänen kuuluisi olla. Ainakin edes antaa mahdollisuus. Viidestä kerrasta neljä oli mun osaltani pakkomielteistä tarvetta saavuttaa parisuhteen onni ja autuus. Ja sekin on vinksahtanutta.

Jos ihastutaan, halutaan nähdä, jos ei, niin sitten ei. Ehkä sittenkin olen hitusen mustavalkoinen, kun koen, että ei siihen väliin mahdu oikein paljon muuta.

”Mä tavallaan haluun olla sun kanssa ja olen ihastunut ja haluan antaa tälle mahdollisuuden ja katsoa onko tästä jutusta mitään. Mut tavallaan en halua kuitenkaan. Koska on kaikkea. Ja asutaan niin kaukana toisistamme. Ja sä oot ihana ja kaunis ja älykäs. Seksikin on mahtavaa. Mutta en kai sit kuitenkaan. Katson oisko mitään muuta tarjolla, niin palataan sitten asiaan.”   (Viimeisessä lauseessa annoin katkeran naisen sisälläni päästä kerrankin ääneen. Suljetaan hänen suunsa vastedes. Hän ei ole sitä kuka olen.)

Näiden lauseiden annoin rikkoa mut. Annoin ihan itse. Ei kukaan muu sitä tehnyt. Oli vaan liian helppo syytellä muita ja vedota siihen, kuinka miehiin ei voi enää luottaa. Kuinka kaikki haluavat jotakin enemmän, ja sellaista mikä on olemassa vain Instagramin sivuilla.

Katsoin peiliin ja totesin, että mun kohdalla saa tällaisen naisen, ei enempää tai vähempää. Ennen kaikkea muistutin siitä itseäni. Katsoin peiliin ja sanoin itselleni, että ei enää Reetta! En nyt siinä omaa kuvajaistani alkanut pussailemaan, mutta sellaisen virtuaalisen jaxuhalin jaoin itseni kanssa tunnelmallisesti ja lopetin deittailun. Ainakin hetkeksi.

Harkitsen vakavasti, etten kuitenkaan avaa tinderiä vielä. En halua treffejä treffien takia. Annetaan kevään tapahtua.

Itse asiassa tällä hetkellä pelkään itsessäni jo hieman sellaista tyhmää ylpeyttä. Vaikuttavatko kokemani pakit muhun niin, että jos toinen kokee tarvetta mietiskellä onko halukas viemään mun kanssa tapailua niin pitkälle, että sen lopputulema olisi parisuhde, niin olenko heti tyrmäämässä hänet ja toitottomassa, että ei sitten saatana! Ei sekään reilua ole. Tokihan sitä pitää miettiä, tai ainakin aktiivisesti ajatella. Tietenkin.

Itse olen niin täysin tunteella, ja tunteesta elävä ihminen, että jos mä ihastun, niin mä haluan katsoa eteenpäin. Maltilla tietenkin, koska en tykkää matkustaa jäniksen selässä, mutta että junnata kuukausi… vuositolkulla paikallani, ei, eieieiei ei.

Parisuhde syntyy nimenomaan tunteesta. Tunteesta, joka saa meidät välittämään toisesta, ikävöimään toista, haluamaan juuri hänen kosketustaan, suutelemaan hänen huuliaan, lohduttamaan, kannustamaan, nostamaan sirpaleet lattialta, nauramaan hänen kanssaan, hänelle, rakastumaan. Parisuhteet syntyvät tunteesta, eivät järjestä. Ja menevät eteenpäin tunteella. Olkoonkin, että järkevät parisuhteet, sellaiset pohdintojen ja analyyttisten tulosten ja ideaalisten tilanteiden tultua kohdalle solmitut, saattavat ehkä kenties toimia paremmin, mutta tunnetta niissä ei varmaan niin kovin paljoa sitten olekaan. Jos on. Onneksi olkoon. Olet saavuttanut täydellisen parisuhteen. Ja mä olen virallisesti hieman kade.

Että kevättä rinnassa. Harkitsen vakavasti, etten kuitenkaan avaa tinderiä vielä. En halua treffejä treffien takia. Annetaan kevään tapahtua.

Pitäiskö niille treffeille päästä? No ei.

You may also like

4 kommenttia

  1. Aikas hyvä kirjoitus taas kerran. Näitä on ilo lukea ja paljon hyvää löytyy. Näin miehen näkökulmasta katsoen tietenkin on vaikea tuntematta sinua kommentoida kunnolla. Kokemukset Tinderin maailmasta jäi muutamaan treffeillä käyntiin. Eikä niistä jäänyt oikein mitään sen ihmeempää jälkipolville kerrottavaksi. Kenessä syy en osaa sanoa. Kerätäänkö siellä vaan matchejä vai mikä on meininki nykyisin. Varsinkin helposti menee viestit ohi jos et heti kerkeä vastaamaan vaikka olisi itsellä ollut mielenkiintoa kuitenkin. Onko nykypäivän trendi että pitää olla 24/7 tavoitettavissa. Itse otan välillä ihan vaan aikaa itselleni ja laitan luurit sekä muut laitteet kiinni. Nautin vaan luonnosta ja rauhasta. Kevät alkaa olemaan jo tässä ja nyt. Valo auttaa aamuisin nousemaan ja antaa lisää voimaa näin kaamoksen jälkeen.

  2. No nyt uppos. Ei kiusa, vaan tuoreen lukijan palkinto. 🙂 Kirjoitat Reetta hienosti ja miehenäkin pystyy samaistumaan niin moneen kirjoitukseesi. Tuoreena seuraajana tämä palapeliteoria on jäänyt lukematta. 🙂
    Mutta valitsitpa hyvän päivän uusinnalle.
    Aivan huikeen hieno näkemys kokonaisuudessaan ja tämä on pakko pakata omaan reppuun vetskaritaskuun talteen muistilapuksi, kun oman palapelin paloja sovittelen…helpottaa kovasti siinä kohtaa, kun isohin yksivärisiin alueisiin koittaa tuskissaan saada oikeita paloja oikein päin. 🙂
    Muistilapun avulla voi työntää tuskan sivuun ja hymyssä suin jatkaa kasaamista.
    Kiitos Reetta, olet todella taitava kirjoittamaan ja rohkea. 🙂

    1. Kiitos sulle. Sanoistasi. Ja siitä, että kuuntelit ja oivalsit mistä tässä palapelissä on kyse (vaikkakin sun kommenttisi onkin ajautunut tekstin Pitäis päästä treffeille alle 😉 Mä itse kannan tätä teoriaa mukanani. Koitan pitää sitä nimenomaan muistilappuna. Niinkuin säkin sanoit tekeväsi. kohta alkaa olla takataskussa nippu muistilappuja ja hyvän elämän reseptejä. Jatkanen silti virheiden tekemistä ja niistä oppimista. Koska, miten ne nyt sanoikaan, oppia ikä kaikki. Taijotain 😀

  3. Oot oikeassa. Välillä alusta aloittaminen olisi niin jees. Mutta kukaanhan ei sano, etteikö sitäkin vois tehdä 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *