Rakkautta ei se ollutkaan

Mä olen se nainen, joka kannattaa tavata, jota kannattaa alkaa tapailla… Jos haluat löytää sen oikean.

Mä nimittäin olen just se nainen.

Se, jonka jälkeen löydät sen oikean.

Jep. Mun ristini. Viimeiset viisi vuotta. Eron jälkeen. Kai se on karma tai jotain. Mutta en mä valita. Tai vähän valitan. Ihan pikkariikkisen. Koska oispa kiva kun ois se oikee. Oispa kiva kun rakastuis. Ja ennen kaikkea se toinenkin rakastuis. Muhun siis.

Kaukana on ne ajat, kun olen deitannut kusipäitä. Taisin olla itsekin silloin muinoin vähän sellainen. Tavallaan. Koska kertoohan se susta itsestäsikin melko paljon… se ketä tapailet, kehen ihastut.

Joten tämän aasinsillan kautta voin sanoa täysin puhtaalla omalla tunnolla, että jokainen noista miehistä, jotka mun jälkeeni löysivät rakkauden, ehkä jopa sen oikean, ansaitsee sen onnen. Olen heidän puolestaan erittäin onnellinen. Joskin ehkä kade ja jollain tavalla jopa mustasukkainen, mutta täysin onnellinen kuitenkin. Heidän puolestaan.

Sillä ihastuin miehiin, jotka ovat ihania, älykkäitä, hauskoja. Kypsiä ja fiksuja? Miksi toivoisin heille pahaa. Miksi en tahtoisi heidän olevan onnellisia? Itsekkyyttäni?

Silti, kysyn vaan, että koska on mun vuoroni. Väsyttävähän tämä rooli on. Olla se kehen ihastutaan, tulenpalavasti, ja sitten hetken tovin päästä löydetään the one and only. Väsyttävä rooli. Ja sellainen, jota en ole itse valinnut.

Se on se sellainen ”oot ihana ja kaunis ja älykäs ja seksikäs ja hauska… Mut ollaaks vaan ystäviä” -rooli.

En mä sitä halua. Vaikka jokaisesta ystävästä olenkin kiitollinen. Niitä kun ei kai ikinä voi olla liikaa.

Ei ystäviä, eikä kokemuksia.

Niin. Kuten sanottu. En varsinaisesti valita. Vaikka nyt asiasta kirjoitankin. Satun vain tietämään, että mä en ole ainoa joka tällaisesta ihmisroolista ”kärsii”.

Ennemminkin kaipaan ehkä vertaistukea ja kokemuksia siitä, että miten hemmetissä tällainen ”voittoputki” katkaistaan. Koska sitä alkaa pieni naisihminen olemaan aika varovainen ihastumaan, saati edes aloittamaan mitään tapailun tapaistakaan. Koska, kuten sanottu, oikea odottaa toista aidan toisella puolella.

Ja mun nurmikkoni kuihtuu aidan tällä puolella. Että hohoi. Kastelukannu ois jees. Ei lainaan, vaan omaksi.

Ja tämäkään ei ole treffi-ilmoitus, koska se ei nyt vaan ole. Tämä on toteamus sinkkunaisen päivittäisestä arjesta.

Tottakai, koska analyyttinen luonteeltani olen, mietin, että miksi. Miksi mä olen tuo nainen? Mistä syystä mun jälkeen kuvioihin astuu nainen, joka on sitä kaikkea?

Ja ennemmin olen päätynyt siihen, että ei tuo seuraava nainen ole sen parempi, tai pahempi, kuin minä. En ole viallinen, vaan ehkä just enemmänkin päinvastaista.

Niin monta kokemusta kokeena, mä olen se, joka seisoo jalat maassa. Jonka pää jostain syystä on kuitenkin pysynyt pilvissä. Mä oon se, joka ymmärtää, joka suvaitsee, joka tajuaa, joka tietää ennen kuin se sanotaan ääneen.

Ja ehkä… Ehkä. Siinä onkin se ongelma. Mä olen valmis johokin mihin he eivät ole. Mä olen valmis sille oikealle ja he eivät. Ja jostain ihmeen ja kumman syystä, mulla on taipumus ihastua ihmiseen, joka ei ole vielä valmis. Ei ihan vielä.

Oikeampi kysymys onkin siis se, että olenko minä sittenkään itsekään valmis!

Alitajunta on outo juttu. Enkä edes yritä väittää, että ymmärtäisin sitä. Mutta haluaako se kertoa mulle jotain? Ehkäpä?

Koska toinen vaihtoehto on se, että mä mä olen hiton huono valitsemaan sen kehen ihastun tai se, että mulla on joku hiton karma olla se, joka on aina välivaihe ennen sitä oikeaa.

En sitten millään haluaisi valita tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa,

En sitten millään.

Joten. Mikä on sun kokemus? Oletko sä kun mä? Se välimalli. Kerro. Vaadin tietää! Tai jos sulla on edes valistunut arvaus miksi näin… Kerro. Pistä mut ymmärtään.

You may also like

12 kommenttia

  1. Osui upposi, olen myös tämä kyseinen nainen! Sitä eb tiedä, että miksi, mutta uskon, että opetan miehelle kaiken, mitä heidän kuuluu tietää naisista ja kokevat, etteivät kelpaa mulle ja seuraavalle ovatkin sitten ihan täydellisiä.

  2. Mä oon samanlainen. Aina ollut ja miettinyt syitä tähän varmaan isoimpana syynä nään, et mä osaan rakastaa. Osaan rakastaa viallisena, rikkinäisenä ja just sellasena ku ihminen on, niin ku mua ei oo ikinä rakastettu. Ja just se korjaa paljon toista ihmistä et on rakastettu. Samalla oon miettinyt et mä en anna rakastaa itteeni, se ei oo kovin näkyvää tai helposti tunnistettavaa, mut kuitenkin oon käsittänyt et enimmäkseen kyse on siitä.

    1. Sulla saattaa olla totuuden jyvänen tuossa. Ehkä sitä itse on kuitenkin jotenkin niin varovainen, että ei osaa olla sydän auki sille toiselle. Ei ole itse vielä valmis.

  3. Heippa!
    No jotenkin tunnistan itseni ja samaistun ja kokenut samoin asioita. Ei ole kiva olla se joka jää siihen sivuun ja siirrytään parempaan. Itselleni on kanssa tullut sellainen varovaisuus uusien suhteiden kanssa josko taas käy niin….Silti ehkä joskus onnistaa.
    Jokainen meistä varautuu asioihin tavalla tai toisella. No olet mahtava kirjoittaja ja upea nainen jonka luulisi kelpaavan kenelle vaan Itse ainakin ottaisin ja huolisin sinunlaisesi naisen vierelleni ja antaisin hellyyden ja sen kaiken.

  4. Mä elin samalla tavalla. Seurustelin mukavien miesten kanssa, tein jopa lapsen ja sitten mun tilalle löydettiin se oikea. Joskus jopa jo ennen suhteen päättymistä. Piti odottaa 45-vuotiaaksi saakka, että mä olin jollekin se oikea. Nyt on hyvä.

  5. Tiedän just, mistä sä puhut! Mä olen kuulemma liiankin täydellinen – kyllä, just noin mulle on sanottu, kahdesti. Olen älykäs, kaunis, hyvässä työssä, huumorintajuinen, hauska, sosiaalinen, seksikäs – huippudaami. Ja se, joka vaihdetaan vähän ”kevyempään” versioon. Mä koen tarvitsevani miehen, jolla on todella hyvä itsetunto, mutta sitten törmään siihen, että raja hyvän itsetunnon ja kusipään välillä on to-del-la häilyvä. Jos taas valitsen pehmeämmän tyypin, jään kakkoseksi jossain vaiheessa. Ja aina tulee myös tuo ”voidaanhan silti olla kavereita” ja vieläpä niin, että mies todella pitää aika aktiivisestikin yhteyttä ollessaan jo uudessa suhteessa. Olen samaa mieltä: ovat ansainneet onnensa, mutta pienesti ihmetyttää, että koskas on mun vuoro?

    1. Ei hemmetti. Sun tarinasi on aivan sama kuin mun. Ja kyllä, mullekkin on sanottu, että oon jopa liiankin täydellinen. Että silleen. Kumma maailma. En ymmärrä.

  6. Ihana juttu, kiitos! Itsellä samansuuntaisia pohdintoja ollut tässä, ja nyt tämän kevään ja kesän ollut täysin yksin ja nimenomaan oon halunnut niin. Kun oon yrittänyt tavata jonkun ei se tunnu yhtään hyvältä. Ja palaan tähän yksin oloon ja itseni kuuntelemiseen ja jotenkin tiedän et oon vielä vähän kesken ja matkalla johonkin uuteen. Joten kyllä uskon että mahdollista et sinä et valmis Siihen suhteeseen mitä sisimmässäsi haluat. Ja ymmärrät sen sitten kun olet valmis että miksei ne aiemmat suhteet toimineet. Tsemppiä sun matkaan ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *