Reetan rehellinen selfhelp-opas – universumi ei auta sua

Niin. Pää lyö tyhjää. Kirjoita tässä nyt sitten jotain ylentävää. Tai alentavaa. Koita olla hassunhauska tai kuivakkaa huumoria viljelevä.

Ei onnistu ei.

Joskin sain aikaan muutaman karvakkaan, JA yhden karvaan, keskustelun mun viimeisimmästä postauksestani Korona-arki sai mut unohtamaan pillunkarvat – entä sitten? 

Karvaasti kuulin olevani ällöttävä. Totean siihenkin, että entä sitten.

Mä olen mitä mä olen. Joskus jopa ällöttävä.

Mutta juu. Mietin pitkään, että mistä kirjoittaa tän pandemian aikana. Ja tuntui tosi oudolta alkaa puimaan niitä näitä kaalinpäitä tän kaiken keskellä. Vaikka sit taas toisaalta. Korona sitä ja korona tätä. Se lukee jo jokapaikassa.

Edellä mainitusta syystä en pidä blogissani, tai missään muuallakaan, koronapäiväkirjaa. Samaa huttua ja ketä enää kiinnostaa.

Mietin tovin ja ajattelin kirjoittaa siitä, kuinka nyt olisi se tuhannen taalan paikka tutustua itseensä. Mennä itseensä. Sieluunsa. Syvimpäänsä. Oppia tuntemaan itsensä ja omat kriisinsä. Oppia tuntemaan universumi ympärillä ja katsoa mihin kohtaan siinä kuuluu.

Sitten mä tulin saunasta ja puin paidan väärinpäin päälleni, vahingossa. Ja ajattelin, että hitto mitä shaissea (vapaa suomennos). BLAAH.

Samalla mieleeni tuli teos, jota olen silloin tällöin tässä lukaissut. Oopuksen nimi juhlallisesti on: Saat sen mistä luovut. Ymmärrän tämän hienon paradoksaalisuuden, mutta jäin vain miettimään, että miksi hemmetissä mä haluaisin saada takaisin sen mistä luovun. Enkö mä luovu siitä ihan syystä? Ja jos en, tein sen tyhmyyksissäni, ja kysymys kuuluukin, että olenko ansainnut takaisin sen mistä luovuin. Mene ja tiedä.

Self-help oppaita on tätä nykyä yhtä monta kuin on lukijaakin. Joissakin kerrotaan kuinka ihon mikrobit pelastaa sut menkkakivuilta ja masennuksesta, kunhan vaan oppii kuuntelemaan mikrobeja. Toisessa kerrotaan, että olet mitä syöt. Pitää paikkansa. #mahaalkaaroikkumaan

Kolmannessa kerrotaan joogan meditatiivisesta hengestä. Neljännessä tunnelukoista. Viidessäkymennessäseitsemännessä käsitellään sitä kuinka ajatus on eri kuin tunne, ja ajattelemalla toisin tuntee toisin. Ihan kun se olisi noin helppoa.

Näitä riittää. Nimeä yksi ja kerron oonko lukenut sen.

Ironista kyllä. Osasta olen saanut oivalluksia. Mutta yksikään niistä ei ole parantanut mua. Koska mä en tiedä mistä mun pitäisi parantua.

Jep. Olen kokenut masennuksen, ja burn-outin. Olen murtanut niskani ja varpaani. Saanut ennenaikaisesti vaihdevuodet. Ja koen kroonista epävarmuutta.

Niiden takia kävin terapiassa. Paitsi niskan ja varpaan. Toinen hoitui niskatuella ja toinen kotihoidolla. Ja töissä käynnillä.

Kaiken tämän jalkeen oon tajunnut, että kaikista paras lääke kaikkeen on rehellisyys. Toki toisillekkin ja kaikille, mutta ennen kaikkea itselle.

Niin kauan kun kiellän itseltäni olevani jotakin, joka on joko muille tai minulle haitallista tai elämänlaatua pahentavaa, en voi korjata sitä.

Siitä kaikki lähtee. Katsomalla peiliin. Kuuntelemalla mitä muilla on sanottavaa. Joskus se voi olla aivan paikkansa pitämätöntä paskaa, mutta joskus toisinaan validi pointti voi mennä ohi, josset kuuntele. Koin sen karvaasti, kun siskoni piti mulle siskollishengellisen puhuttelun.

Ensimmäinen hyökkäykseni oli puolustus. Toinen hyökkäykseni oli agressiivinen vastahyökkäys ja kolmanneksi tuli se kaikkein pahin. Sanoin samalla mitalla ja loukkasin tahallani. Siskon silmiin nousi kyynel. Ja mä hiljenin. Sisko sanoi, että Reetta, en kerro sulle faktoja, kerron sulle olettamuksia, jotka mulla on susta. Kuuntele. Ja anna niille mahdollisuus iskeä sun tajuntaan. Hylkää ne vasta sitten.

Ja niin minä tein. Annoin mahdollisuuden oletuksille. Joiden seasta löysin totuutta.

Ja nöyrryin.

Rehellisyys. Sitä mä olin sillä hetkellä. Itselleni. Eikä se ollutkaan nöyryyttävä kokemus.

Mä oon monin tavoin fantsu. Niin kuin suurin osa meistä on. En ole painovirhe. Vaikkakin melko paljon elämässä ryvettynyt. Ja se on jättänyt jälkiä. Lommoja kiillotettuun pintaan. Paskaa puhtaalle pöydälle. Pölyä kirjojen päälle… Ehkä saatte kiinni.

Ja elämän mittaisen matkan aikana saa sitten niitä paskoja pyyhittyä ja pintoja kiillotettua. Jos vaan ensin on täysin rehellinen itselleen ja myöntää niiden olemassaolon.

Myönnän tässä nyt kaiken kansan kuullen osan omistani.

Mä olen epävarma. Vaikka oonkin itsevarma. Epävarmuus näkyy välillä tarpeena tulla hyväksytyksi. Haluaisin ystävien joukossa olla se hauskin. Olla se kivoin ja se best friend forever. Alkavan tapailun kohdalla huomaan, että jossain kohtaa tulee piste, jossa epävarmuuteni tekee musta väärällä tavalla tarvitsevan. Ja musta tulee hetken toviksi idiootti. Yleensä se menee ohi, jos jaksaa sen tovin sitä sietää.

Töissä sanon kyllä, silloin kun pitäisi sanoa ei. Kuuntelen tuomitsevia sanoja, silloin kun pitäisi sanoa, että nyt riittää. Koen riittämättömyyttä. Koen syyllisyyttä. Ja kaiken pahan kukkuraksi. Poltan tupakkaa. Pitäisi lopettaa.

Mä olen tuota kaikkea. Ja en ole. Epävarmuus kuplii esiin elämän käännekohdissa. Asioissa, joihin huomaan menneisyyden kipeiden haavojen vaikuttavan. Epävarmuus pulpahtaa ja toimin, ennen kuin ehdin tajuta. Jälkeenpäin totean, että vittu saatana.

Oon välillä ihan helvetin saamaton. Ja pidän itselleni monologeja iltaisin, että nyt kyllä sitten Reetta. Pitäisi nyt tehdä sitä ja tätä ja kaikki. Ja kuten huomaatte. Olen itseäni kohtaan myös erittäin vaativa. Jopa ankara.

Ja ehkä juuri siksi. Koska olen vaativa ja ankara ja haluan olla paras ja hauskin ja fiksuin, niin olikin ihan helvetin vaikea REHELLISESTI myöntää itselleen, että ei olekkaan.

Ainakaan aina. (Näin, jätin itselleni takaportin.)

Että mitäs nyt sitten. Nyt ollaan oltu rehellisiä. Synkimpiä salaisuuksia silti mainitsematta. Tästäkö se alkaa se matka? Vai voiko olla niin, että oman heikkoutensa ja epävarmuutensa myöntämällä voisi jo olla kulkenut pitkän matkaa?

Haluaisin uskoa niin.

Koska vaikka kuinka huutaisin maailmalle ja lukisin kaikki self-help oppaat, joissa kerrotaan, että universumi auttaa kun pyydät, niin paskanmarjat. Huusin kovaa, eikä kukaan vastannut. Ei ainakaan universumi.

Joten josko nyt koittaisi rehellisesti olla vähän hitokseen vaillinainen. Myöntää sille universumille, että tämmönen mä nyt oon ja tämmösen sä nyt musta teit. Myöntää ystäville, että ootte rakkaita, vaikka en oiskaan bestfriedforever.

Myöntää sille ihastuksen kohteelle, että käyttäydyin idiootisti, koska oon epävarma ja koska tykkään susta ihan hemmetisti. Sanoa sille pomolle, että en pysty kaikkeen, en oo korvaamaton. Ja koitan opetella sitä, että mun ei edes tarvitse olla. Katsoa peiliin aamulla sille pikkasen mahastaan plösähtäneelle tukkapystyssä olevalle punakkanaamalle, että ootpas ruma, mutta entäs sitten.

Ehkä se siitä. Rakentuu. Askel kerrallaan.

 

 

You may also like

2 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *