Se lentää pesästä

Ristiriitaiset tunteet.

Samalla hetkellä mä oon hirvittävän onnellinen ja iloinen ja kaikkee.
Mutta toisaalta edessä on luopumista. Voi haikeus ja sydänsuru.

Mun tytär on muuttamassa pois kotoa.

Jep.
Nyt on käsillä viimeinen viikko. Siis sitä, että tuo liki 20vee asuu mun kattoni alla.
Tässä on yhdessä pakkailtu muuttolaatikoita. Mietitty mitä tytöltä uupuu, jotta omillaan asuminen sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Puhuttu ja muisteltu. Tehty sopimuksia, että tyttö tulee saunomaan ainakin kerran viikossa ja jää yöksikin silloin tällöin.
Nää sopimukset on enemmän mun takiani kuin tytön. Mun mielenrauhani.

Huone on täynnä laatikoita ja jätesäkkejä, vaatepinoja ja tyhjiä hyllyjä. Innokasta odotusta ja jännitystä. Meille molemmille tää oon uutta ja nyt me opetellaan pärjäämään näin.

Mä olen siitä lähtien kun tyttö on tullut 12 vuoden ikään, ostanut sille synttäri ja joulu ja kaiken maailman muu -lahjaksi asioita, joita tarvitsee kun asuu itsekseen.
Nyt sillä on kaikkee. Ja se on valmis lähtemään.
Ja musta tuntuu kuin oisin ajanut toisen kotoaan.

Toisaalta. Tytär on käynyt läpi helvetin. Masennus, ahdistus, pelko. Kaikki nämä on viime vuosien ajan tehneet mun tyttären elämästä tervassa juoksemista, miltei loputonta taistelua oman jaksamisen kanssa… Ja nyt…
Nyt se on valmis seisomaan omilla jaloillaan.
Valmis aloittamaan itsenäisen elämän opiskelun.

Kyyneleet, jotka mun poskilla vierii, ei siis ole pelkästään ikävän ja luopumisen kyyneleitä, vaan onnen ja ilon kyyneleitä.
 Ymmärrättekö?
Mun mahanpohjassa velloo ikävä. Jotenkin tää vaan tuntuu niin lopulliselta. Lapsi kun lähtee kotoa, niin aika harvoin se enää takaisin muuttaa. saa kyllä tulla jos haluaa. Tietenkin! Mutta yleensä ne ei halua.
Ja onhan se niinkin, että jos ei tule, niin silloin kaikki on mennyt hyvin!

Oi helvetti tätä ristiriitaisten tunteiden sekamelskaa.

Katsottiin iltana eräänä yhdessä telkkua tyttären kanssa.
Joku kertoi siellä, kuinka läheinen on oman äitinsä kanssa. Ja kuinka paljon rakastaa. Ja kuinka merkityksellinen tuo heidän läheinen suhteensa on.
Kuunneltiin ja katseltiin sitä. Ja mä tulin sanoneeksi:

”Ihan kuin me”
”Jep”, se sanoi siinä sohvalla mun vieressä.

Ei muuta. Tuohon yhteen sanaan sisältyi kaikki.
Mua meinas alkaa itkettää…

You may also like

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *