Ujo piimä

Pintaverisuonet alkavat kasvoissani ja kaulassani laajeta. Verenkierto lisääntyy niin, että korvissa kohisee. Kämmeneni alkavat hiota, tuntuen silti karhean kuivilta. Kainalostani alkaa valua hikinen noro pitkin kylkeä, imeytyen mustaan paitaan piilottaen hikisen olemassaolonsa. Hermostuneisuus saa käteni tärisemään ja vapisemaan. Pystyn jotenkuten peittämään sen muilta, kunnes joudun avaamaan suuni, ja se karkaa huuliltani värisevänä änkyttävänä puheena, hiljaisena ja miltei uikuttavana. Punastuminen poskilla leviää ja tummenee, tehden rumia laikkuja kasvoille. Autonominen eli sympaattinen hermostoni ottaa vallan. Toimii kehossani ja samalla mietin, että tässä mitään sympaattista ole. Kaikkea muuta.

Ei. En ole rakastunut.

Olen ujo.

Kun kerron ihmisille olevani ujo, harva uskoo sitä nykyään. Ennen uskoi. Koska se näkyi. Koska se esti. Koska se hämmensi. Koska se hallitsi.

Ujous on temperamentti, luonteenpiirre yhtä lailla kuin kiltteys tai rohkeus. Se ei siis ole sairaus. Se ei ole mielen heikkoutta tai persoonallisuushäiriö. Joten sitä ei voi parantaa. Siihen ei ole lääkettä, joka veisi sen pois kuin antibiootti kausiflunssan. Sen kanssa pitää vain oppia elämään. Sen oireita voi hillitä, sen määräävyyttä voi alentaa. Mutta ujous on aina.

Räiskyvä, vahva ja iloinen luonteeni ei päässyt oikeuksiinsa teini-ikäisenä. Kaikkea muuta.

12-vuotiaana ujous nosti itsevaltiaan elkein päänsä ja teki elämästäni varsin haastavaa. Elämäntilanteiden muuttuessa, jouduin vaihtamaan kaupunkia ja tietenkin koulua ennen kuudetta luokkaa. Ujous, joka toki oli ollut aina, yllätti silti mut itsenikin.

Ne tutut ystävät, joiden kanssa olin kasvanut alakoulussa, vaihtuivat. Uuteen kouluun, luokkaan meneminen sai mut pelon valtaan. Sellaisen pelon, joka tuntui kurkussa ja melkein itketti. Äiti joutui saattamaan mut, panikoivan nuoren  naisen alun, uuteen kouluun, kertomaan opettajalle kuka mä olen. Koska oma suuni ei auennut, edes sanoakseen moi. Ja se hävetti. Hyvä luoja, kuinka se hävettikään. Tunsin kuinka luokallinen ikätovereita tuijotti ja tuomitsi. Nolotti, koska en ollut rohkea, hävetti, etten pystynyt sanomaan mitään. Olisin halunnut uskaltaa, tahtonut niin, että kipeää teki, kertoa kuka mä olen ja sitten hymyillen istua pulpettiin. Mutta jouduin istumaan paikalleni punastellen ja jokaikisen luokkatoverin katsetta vältellen.

Meni kaksi päivää ennenkuin avasin suuni ensimmäisen kerran. Tällöin eräs luokkatovereistani tuli kysymään, että sä olet Porista niinkö? Vastasin joo. Ja punastuin. Ikäväkseni huomasin, että kysymystulva jatkui: ”Puhutsä porin murretta? Sano jotain.” Kengänkärkiäni katsellen sain suuni auki ja vastasin täydellä porin murteella: ”Kui varte?” Naurunpyrskähdykset luokkalaisteni huulilta tulkitsin tuomitsevasti, arvostelevasti ja kurkun kuristus oli saada kyyneltulvan liikkeelle.

Se ristiriita mitä juuri sillä hetkellä koin, oli aivan käsittämätön. Olin niin kovin mielissäni, että mulle tultiin puhumaan. Olin odottanut sitä, janosin sitä, halusin puhua. Ujona en kuitenkaan, tietenkään itse uskaltanut. Ja sitten, kun joku tuli, tietenkin punastuin ja nolasin omasta mielestäni itseni kaikkein pahimmalla tavalla. Tunsin olevani maailman naurettavin tyttönen punaisine poskineni ja porin murteineni.

En tiedä katsoinko koko kuudennen luokan aikana yhtään ikätoveriani silmiin. En usko.

Koulukiusaaminen. Se oli yläasteaikainen ujouteni huipennus. Jos mikä on tässä maailmassa raakaa, on yläasteikäisten tyttöjen julmuus toisiaan kohtaan. Ja ujo ihminen on sille julmuudelle helppo kohde. Punastumistani alettiin ivata. Osoitellen sormella, naureskellen. Opettajan kysyessä multa jotain, tytöltä, joka ei ikinä vapaaehtoisesti viitannut tunnilta, koska ujous hallitsi kättä eikä antanut sen nousta, jokaikinen silmäpari luokalla tuijotti ja kuulin sanat, jotka kaikuvat yhä edelleen korvissa. Ihan varmana se punastuu, kattokaa nyt kaikki, lyödäänkö vetoa, minkä värinen on paloauto. Ja kun punastuin, sain aplodit. Nämä korvia huumaavat kätten taputukset ja vislaukset eivät tuoneet mukanaan hyvää oloa, vaan tyynyyn kotona itketyt kyyneleet.

Huomaan kuinka kyyneleet alkavat valua mun poskilleni nytkin. Juuri nyt kun kirjoitin tuon muiston teille. Huomaan, että se on yhä kirvelevä, vaikka en sitä ole enää miltei  kolmeenkymmeneen vuoteen miettinyt.

Kuten usein käy. Yläkouluikäiset tyttöset löysivät uuden kiusattavan ja minun annettiin olla rauhassa. Ujona yksin.

Yläasteella ihastuin ensimmäistä kertaa. Oikein kunnolla. Tuijotin Juhaa välitunneilla ja punastuin pelkästään siitä kun hän käveli ohitseni. Yhdeksännellä luokalla olimme samoissa kotibileissä. Olin juonut lonkeroa. Humaltuneena ajauduin suutelemaan Juhan kanssa ja seuraavana aamuna heräsin muistikuvaan, että me päätimme aloittaa seurustelun. Hymyilytti. Kunnes koulussa näimme. Ujouteni ei enää peittynyt humalan taakse, vaan sai mut tuijottelemaan seiniin, kengänkärkiin ja välttelemään puhumista seurustelukumppanini kanssa. Tätä puhumatonta seurustelusuhdetta kesti kaksi viikkoa. Juhalta hyvä suoritus. Seuraavan kerran pussasimme kun olin lukiossa, ja vanha suola alkoi janottaa. Silloin kumppanuus kesti kuukauden, mutta loppui, koska olin yhä ujo.

Ujous useimmiten johtaa elämää rajoittavaan kierteeseen, ja saa välttelemään kaikkea uutta, kaikkea mikä voi ahdistaa. Ujon on todella vaikeaa olla oma itsensä, muualla kuin omassa kodissaan. Epävarmuus, puhevaikeudet, punastuminen, hermotunut vapina, kaikki peittävät alleen sen, että ujo ihminen on niin paljon muutakin. Ujo ihminen haaveilee kotonaan siitä, että ujous vaan yhtäkkiä karisisi pois. Unelmoi, että vielä joskus pystyisi näyttämään kuka oikeasti on. Yllättämään kaikki. Paljastamaan itsensä. Ujo haluaa yhtälailla olla keskipiste, suosittu, huomattu, tykätty, kuin jokainen muukin ihminen. Mutta ei ole, koska ei pysty, koska on ujo.

Ujoa ihmistä ei ikinä auta se, että toinen yrittää väkisin saada tekemään jotain, muka auttaakseen. Tee nyt, sano nyt! Kyseenalaistamalla ujon vaikeutta kommunikoida ja toimia, mikä siinä on niin vaikeaa, sanot nyt vaan, teet nyt vaan, pahennat tilannetta. Mitä enemmän kyseenalaistat, mitä enemmän hoputat ja väärästi kannustat, sitä enemmän ujous ottaa valtaa ja saa olon ahdistumaan ja pelkoreaktion päälle, jolloin juoksisi karkuun, muttei kehtaa tehdä sitäkään, koska ujous.

Ujouteni ollessa pahimmillaan noina teini-iän vuosina ei minua ymmärtänyt aina edes oma perheeni. Kerran äidin ja siskon kanssa oltiin vierailulla Merja-tädin luona. Täti oli töissä solariumissa ja tarjosi meille kierroksen. Tuolloin ennen vuotta 1992 se oli mahtavaa. Mahtavuuden jätti kuitenkin varjoonsa se, että unohdin rannekelloni solariumin pukukoppiin. Sanoin siitä äidille, kuiskaten. Jolloin äitini, varsin ymmärrettävästi, kehoitti mua kertomaan se tädille. Paha paikka, tätiä olin nähnyt melko harvoin ja ujolle ihmiselle se on yhtäkuin tuntematon. Suun avaaminen siinä tilanteessa osoittautui mahdottomaksi. En saanut siitä hiton kellosta sanottua itse. Äidin ja siskon yhteisääneen todetut ihmettelevät sanat, miksi sä et nyt voi sitä itse sanoa, kerrot nyt vaan, pahensivat kaikkea, saivat mut ahdistumaan kyyneliin asti.

Niin vitun vaikeaa se on. Ujous hallitsee, etkä saatana saa suutasi auki edes tutulle ihmiselle, kertoaksesi, että se helvetin rannekello jäi sinne perhanan pukukoppiin.

Kyllä, olen yhä edelleen ujo. Se ei ikinä lähde ihmisestä. Aloin kuitenkin haastamaan itseäni, kyllästyttyäni ujoon rajoittuneeseen itseeni. Aloin pakottamaan itseäni tilanteisiin, joissa jouduin puhumaan ääneen isommassa porukassa, jopa tuntemattomille. Ajoin itseni tilanteisiin, joiden tiesin olevan sytytysnestettä ujoudelleni. Pakottaen itseni suoriutumaan niistä. Saatoin kysyä kellonaikaa aivan tuikituntemattomalta ihmiseltä kadulla, jota varten olin valmistanut ja tsempannut itseäni viikon. Neljännellä yrityskerralla sain suuni auki. Kysyin kellonaikaa, sain sen, kiitin ja tunsin oloni hyväksi viikkokausia.

Aloin hiljalleen hallitsemaan ujoutta, joka aiemmin oli hallinnut minua. Aloin saaman niskaotetta. Ja pystyin toimimaan punastumatta arkisissa sosiaalisissa tilanteissa. Iän tuoma varmuus ja kypsyys on myös auttanut. Ja se, että kerron ujoudestani, että sanon punastuvani helposti.

Nykyään mua saatetaan sanoa joskus jopa kylmän tunteettomaksi ihmiseksi, ylimieliseksikin. Jota en ole, en todella. Huomaat sen kun pääset läpi muurin, jonka rakensin ujoudelleni. Minun oli pakko, jotta voin elää elämääni saavuttaen mitä haluan, jotta voin olla kuka oikeasti olen.

Saatan liioitella noloja tilanteitani, osoittaa niitä sormella, koska se toimii ujoudelle lääkkeenä. Punastun yhä, mutta teen siitä itse numeron ennenkuin kukaan muu ehtii apajille. Lauon sarkastisia kommentteja, jotka saattavat peittää alleen sen, mitä oikeasti haluan sanoa. Koska en uskalla, vieläkään, näyttää sisintäni ja heikkouksiani kovin helposti. Minä ja ujous väännetään kättä koko loppuikämme.

Ollessani 33-vuotias mulle sanottiin sanat, jotka haluan nyt jakaa teidän kaikkien kanssa. Ne kerrottiin mulle, avautuessani syvästä nuoruuden ujoudesta. Olet sitten ujo tai et. Sun on hyvä kuulla tämä. Mun oli.

”Ujot ihmiset on yleensä sosiaalisesti älykkäämpiä kuin sellaiset, jotka eivät ole ujoja. Ujot ovat kuunnelleet koko ikänsä, he ovat miettineet tarkaan joka ikistä sanaansa, jonka he päästävät suustaan. He ovat usein myöntätuntoisempia, herkempiä ja intuitiivisempiä kuin ei-ujot kanssaihmiset, koska he ovat tarkkailleet sivusta, samalla kun ovat toivoneet, että pystyisivät puhumaan, tekemään. He ovat nähneet tilanteiden seuraukset, he ovat analysoineet kaikki mahdolliset tapahtumaketjut. Ujot ymmärtävät. Ujot ovat hienoja ihmisiä. Sosiaalisesti älykkäitä ja niin kovin rohkeita ja vahvoja, koska ovat rämpineet ujouden ahdistuksessa teini-ikänsä, aikuisuutensa ja selvinneet siitä kuitenkin. Reetta, ole ihan onnellinen siitä, että olet ujo. Se on varmasti antanut sulle enemmän kuin koskaan on ottanut.”

Ja niinpä. Siitä lähtien olen kantanut ujouttani. En ylpeydellä ja ylimielisesti, vaan ymmärtäen sitä ja antaen sen olla osa mua.

En kärsi enää siitä. En anna sen hallita, mutta tiedän, että yhä edelleenkin se silloin tällöin ottaa hallinnan ja ohjastaa mua tilanteissa, joissa en oikein tiedä mitä tehdä.

Joskus toisinaan, vieläkin, on todella vaikea sanoa juuri ne sanat, jotka haluaisi toiselle sanoa. Koska pelottaa, miten toinen reagoi. Yhä edelleen saatan peittää tahtoani, yhä edelleen piilottaa tunteeni, olla arkajalka, koska en halua nolata itseäni.

Yhä edelleen väännän kättä ujouteni kanssa.

Mutta olen päättänyt, ettei se voita.

 

You may also like

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *