varvastossut sadesäällä

Näin kesän alussa mä ja mun ystävät ollaan suunniteltu perinteistä Pori Jazz reissua. Nää on näitä reissuja, joita me nauretaan uudestaan ja uudestaan vuosi vuoden jälkeen.

Ja myönnettäköön nyt, että joka kerta on humalassa oltu.

Me on käyty siellä jo yli kymmenen vuotta.
Eka kerta oli kun Jamiroquai villitsi Jazz yleisön vuonna 2003.
Sillon oli kuuma. Aivan sellainen härski kuuma.
Kovaäänisin hurraus 25 tuhatpäisestä yleisöjoukosta irtosi pilvenhattaralle, joka peitti auringon yhteensä noin kahdeksi ja puoleksi sekunniksi.
Me tanssittiin ja pompittiin niillä sellaisilla pitkillä puupenkeillä. Me ja kaikki 24 991 muuta ihmistä. Hiki ja alkoholi virtas. Joku tais sanoa, että ”hei tytöt, me muistetaan tää reissu lopun ikäämme.”
Ja niin me muistetaankin. Osa tosin hieman hatarammin kuin toiset.

Mieletön reissu.

Sen jälkeen säitä on ollut yhtä monia kuin käyntikertoja. Mutta noin lämmintä ei ole ollut kertaakaan sen jälkeen.
Kerran satoi rakeita.

Pori Jazz reissu on tehty vaihtelevalla kokoonpanolla nyt yhteensä 10 kertaa (jos oikein laskin). Joka ikininen kerta on maailman paras sisko ollut messissä:

Joka kerta on käyty syömässä kiinalaisesta kojusta nuudeleita. Ja melkein joka kerta on tanssittu pöydällä. Koeputkellinen Jägermaisteria on jazzperinteemme vakioshotti. Ja Lemmenlaivan tunnaribiisi yhä edelleen merkitsee mulle Lauttaa, Jazzien parasta menomestaa. Valitettavasti Lauttaa ei enää ole, ja jotain on jäänyt puuttumaan elämyksestä sittemmin.

Meidän aikajärjestyksessä toinen reissu Jazzeille ei osunut yhtä aurinkoiselle päivälle kuin eka.
Vettä oli tullut kuin esterin persiistä koko päivän ja päädyttiin Kirjurinluodolle aika myöhään.

Ainoa vapaa piknikpläntti löytyi lavan sivusta, mutta vessat oli ihan vieressä.
Itseasiassa muutaman metrin päässä meidän ”leiristä” oli wc-aitaukseen tehty kolo, josta pääsi suoraan naistenvessan jonoon. Ensin vaan piti ohittaa äijäin kusilaarit.
Tiedät ne sellaiset, jotka tapahtuman ehtoopuolella alkaa valuttaa sitä pissiä pelkästään kintuille ja maahan, kun säiliöt on aivan täys.

No, mulle tuli pissahätä. Kaikesta siitä boolista. Oikaisin aitauksen kolosta suoraan vessajonolle, joka oli melko pitkä. Niinkuin aina. Naisten vessoille. Jalassa mulla oli ainoat sille säälle sopivat kengät, eli muoviset varvastossut.
Kirjuriluodon maaperä, siellä missä ne jazzit ennen pidettiin, on mutainen. Varsinkin sadesään jälkeen. Pehmeän mutainen.
Varmalla pitkähköllä askeleella astelin kohti vessajonoa, kunnes yhtäkkiä toinen varvastossu hävisi jalasta. Arvata voit, että se jäi sinne mutaan. Kiinni. Niin, etten oikeastaan edes nähnyt sitä.
Mä en ole koskaan ollut sellainen liian fiini leidi, you know, joten mitäpä muutakaan siinä mahtoi kun työtää kätensä sinne mutaan ja kaivaa se saamarin tossukka sieltä mudasta.

Tässä kohtaa muistutan sua, että ne miesten vessat oli tosiaan siinä vieressä.
Mä olin pissilirissä. Kirjaimellisesti.

Käsi mutaisena ja … mä nostan katseeni, ja huomaan, että niin naisten vessajono kuin pissivät miehet seuraa mun touhuja. Kukaan ei ainakaan kovin kovaäänisesti nauranut. Tässä kohden.
Mutta kun otin sen toisen, pitkähkön ja varman askeleen, jäi toinen tossukka sinne mutaan. Kiinni. Perkele. Ja mä jouduin toistamaan edellä mainitun operaation. Mutta koska mulla oli jo toisessa kädessä se pissimutainen varvastossu toisesta jalasta, mun viinihuuruinen järjen ääni käski käyttämään toista kättä…
Tässä kohden tapahtumaa seurannut yleisö nauroi. Ääneen. Kovaääniseen ääneen.

Luojan kiitos. Jazzien organisointiryhmä on sen verran vastuunsa tuntevaa, että vessojen luona oli käsien pesupaikka!

Mitä kirjoitinkaan tuolla aiemmin.. Nolot tilanteet. Oman osani olen saanut kärsiä.

Huikeita reissuja. Aivan huikeita.

You may also like

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *